Aamusella silmiin pisti uutinen
koulukiusaamisesta.
Tapaus oli sellainen, että kiusaamista oli jatkunut vuosia eikä koulu ollut
puuttunut asiaan juuri millään tavalla.
Ei varmaankaan mikääs ainutlaatuinen kiusaamistapaus sinänsä tämä
nimenomainen. Näitä on melkoisella varmuudella joka ainoassa koulussa.
Oma kokemukseni asiasta on, että vanhin tyttäreni joutui koulussa
kiusatuksi ja kertoi siitä kotona- vaikkakaan ei läheskään heti- koska koki
asian ilmeisesti niin häpeälliseksi, ettei halunnut asiasta edes meille puhua.
Otimme kouluun yhteyttä jolloin opettaja haukkoi henkeään yllätyksestä.
Hänen mukaansa siinä koulussa ei todellakaan kukaan kiusannut ketään ja
koulussa vallitsi mukava maalaiskoulun idylli. Kuinka nyt pastellisävyin
maalatuissa vanhoissa puutaloissa joissa kävi koulua pienen kylän, sopuisan ja
harmoonisen yhteisön lapset, voisi tapahtua jotain sellaista.
Muutaman päivän kuluttua opettaja marssi meille kotiin ilmoittamatta etukäteen
tulostaan. Hän oli aivan kuohuksissaan kun oli soittoni jälkeen huomannut, että
tytärtämme tosiaan taidetaan vähän kiusata koulussa.
Hänen viestinsä oli, että meidän vanhempien tulisi nyt kiireenvilkkaa
ottaa peili käteen ja katsoa siihen oikein tarkkaan.
Eikä muita oppilaita voinut syyttää kiusaamisesta koska tyttäremme itse
provosoi toiset kiusaamaan mm. yrittämällä päästä toisten tyttöjen leikkeihin mukaan
vaikkei häntä juuri silloin leikkiin haluttu, puhkeamalla laulamaan kesken tunnin,
olemalla huono matikassa ja keskittymisessä. Mielenkiintoisimpia ilmiöitä näissä kiusaamiskuvioissa
on se, että kun tarpeeksi kiusataan ja kiusattu lopulta tekee jotain (tyhmää) puolustautuakseen,
niin jotenkin se onnistuu opettajista näyttämään siltä, että kiusattu on täysin ilman
mitään syytä vaikkapa lyönyt toista oppilasta.
Syyllinen on siis tyttäremme itse, ja me vanhemmat siellä taustalla.
Tai tietysti niin, että me vanhemmat olemme kasvattaneet lapsemme
niin huonosti, että sen takia hän joutuu kiusattavaksi.
Syyt voivat toki olla monet, enkä kieltämättä itse ollut parhaassa
vedossa keskimmäisen lapseni synnyttyä, runsas vuosi ennen esikoisen koulunalkua
- eikä siihen aikaan vielä
neuvoloissa tiedusteltu äidin vointia lainkaan. Asiat olivat oletettavasti
ok, jos äiti jokseenkin pysyi koossa neuvolavastaanoton aikana.
Asia ratkesi lopulta ihan hyvin tyttären kannalta. Hän pyrki ja pääsi
musiikkiluokalle ja koulunvaihdossa loppui myös kiusaaminen.
Aina ei edes käy niin onnellisesti vaan kiusaaminen jatkuu myös muualla.
Eikä ole oikein, että kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Sehän ei ole mikään
ratkaisu vaan ennemmin luovuttamista.
Eikä kiusaamisen muisto häviä lapsen mielestä koskaan, vaikka tilanne
muuttuisikin ja kiusaajista pääsisi eroon.
Paljon on kulunut yhteiskunnan varoja jälkiterapioihin jotka jatkuvat vuosikausia
tapahtumien jälkeen.
Mutta hyvähän tuo uutinen oli siltä kannalta, että tässä on asiaan lähdetty
kunnolla puuttumaan. En tiedä paljonko Suomessa tehdään rikosilmoituksia
koulukiusaamisista, mutta enemmän varmaan kannattaisi tehdä.
Jos pääsisin takaisin tuonne runsaat kymmenen vuotta sitten, tilanteeseen jossa yritän
puhua opettajan kanssa asiasta enkä saa vastaukseksi kuin täyden
tyrmäyksen ja avuttoman olon
niin tekisin asiasta rikosilmoituksen.
Siinä se oma pahin moka ja tekemättä jättäminen.
.jpg)
